Tags

Olen väsynyt uutisiin. Väsynyt maailman huoliin ja ongelmiin siellä ja täällä. Maailman äärien lisäksi moni lähellä oleva ongelmakin on saanut mennä ohi korvieni. Niin myös Suomen pakolaistilanne. Tunteikasta keskustelua puolesta ja vastaan, kyllä vain, se on tullut korviini, epätoivoisen kuuloisia turvapaikanhakijoita, vihaisia suomalaisia ja vaikeaa politiikantekoa. Nämä ovat olleet minulle uutisia ja numeroita muiden maailman ongelmien joukossa – tunnustan sen.

Välillä on helpompi lukea historiaa. Menneisiin tapahtumiin on niin selkeästi jo annettu hyvisten ja pahisten leima. On helppo ottaa juutalaisten (ja romanien ja kehitysvammaisten) puoli toisen maailmansodan tapahtumissa ja olla säälimättä saksalaisten talousahdinkoa heidän toteuttaessaan holokausti. On helppoa täältä ajallisesti kaukaa ihailla niitä sankareita, jotka oman henkensä uhallakin pelastivat keskitysleirien uhreja ja toisaalta tuomita esimerkiksi ne maat, jotka kieltäytyivät ottamasta juutalaisia pakolaisia vastaan. ”Kaikkien olisi pitänyt olla silloin aktiivisia selvää pahuutta vastaan!” Tämän hetken sekava maailma – kuka siitä ottaa selvää? Kuka jaksaa siihen puuttua?

Viikon takainen sunnuntai oli minulle pysäytys. Juttelin iloisessa helsinkiläisessä iltapäivähetkessä tuttavani kanssa, joka konkretisoi Suomen turvapaikkatilanteen yhtäkkiä lähelle ja todelliseksi. Näin edessäni ihmisen, joka ei ollut vain uutinen tai numero. Kuulin tarinan, joka toi toisen maailmansodan tunnelmat suoraan kasvojeni eteen, tässä ja nyt. Tämän tarinan haluan jakaa nyt muillekin. Tarinan nuoresta ihmisestä, jota kutsun nyt Ismailiksi. Toivottavasti jaksat kuunnella – paremmin kuin minä ennen tuota sunnuntaita.

Tapasin Ismailin ensimmäisen kerran viime syksynä yhteisen tuttavamme illanistujaisissa. Hän oli töissä rakennussiivoojana eräällä rakennustyömaalla, jossa oli tutustunut myös yhteiseen ystäväämme. Kuulin, että tämä reilut parikymppinen poika oli kotoisin Afganistanista ja tullut Suomeen pakolaisena, mutta sinä iltana tuntui epäsopivalta kysellä pakolaisuuden taustoja. Sen sijaan juttelimme millaista elämä on Afganistanissa ja miltä tuntuu olla nyt Suomessa. Vastaanottokeskuksessa hän oli aloittanut omatoimisesti arabian ja englanninkielen opiskelun ja englanti sujuikin häneltä jo hämmästyttävän hyvin.

Juttelin kuin jonkun opiskelu- tai työvaihdossa olevan tuoreehkon Suomeen saapuneen ulkomaalaisen kanssa siitä, mikä kaikki onkaan erilaista kotimaissamme. Aika paljon erilaista löytyi! Ismail eli lapsuuttaan ja nuoruuttaan vanhempiensa ja viiden nuoremman sisarensa kanssa pienessä kylässä, jossa asui noin 40 henkeä. Hänen perheensä oli maanviljelijöitä, joilla oli myös eläimiä. Äidillä oli myös matonkutomis- ja ruukuntekobisneksiä, joihin Ismail osallistui. Kaikilla perheenjäsenillä oli oma hevonen. Kysymykseen kuinka kaukana kylä oli Kabulista, hän vastasi ”kahden viikon hevosmatkan päässä”. Kouluna toimi kiertokoulu, jossa opettaja vieraili kerran viikossa. Kylässä ei ollut juoksevaa vettä tai sähköä, mutta idylliä tuntui olevan sitäkin enemmän.  Ainakin Ismail oli täynnä lämpimiä muistoja kylästä, perheestään ja lapsuudestaan. Lemmikkinä Ismaililla oli kesyyntynyt haukka – kuulostaako jo joltain sadulta?

Myöhemmin syksyllä tapasin Ismailin Turkkiin liittyvän valokuvanäyttelyn avajaisissa ja turkkilaisten muusikoiden konsertissa, joiden tuottamiseen olin osallistunut. Yllätyksekseni istanbulaisen kodin kuvat olivat hänelle kovin tutun oloisia – kuin omasta vanhasta kodista – ja musiikkikin oli selvästi kotoista – niin taitavasti hän veti pöytien välissä tanssia, johon muusta yleisöstä osasivat osallistua lähinnä turkkilaiset kuulijat. Turkin kuvat ja musiikki antoivat jonkinlaista ikkunaa tuntemattomaan Afganistaniin.

Viikon takaisena sunnuntaina tapasin Ismailin jälleen. Hän puhui yllättäen varsin hyvää suomea. Englannin ja arabian jälkeen hän oli alkanut kaksi kuukautta sitten opiskella suomea. Harmitteli, ettei ollut aloittanut jo aikaisemmin. Minä taas ihmettelin hänen valtavan nopeaa kolmen kielen omaksumistaan! Samalla kuulin, että Ismail oli juuri saanut toisen negatiivisen oleskelulupapäätöksen. Nyt hän on tehnyt valituslupahakemuksen korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Lupa kolmanteen käsittelyyn voidaan myöntää tai olla myöntämättä. Jos kolmas päätös on negatiivinen, hänet palautetaan Afganistaniin minä hetkenä hyvänsä. Oho! Mitä se tarkoittaa? Tosiaan, en juttelekaan tässä työvaihdossa olevan ulkomaalaisen kanssa. Nyt on pakko kysellä häneltä lisää ja suoraan. Häneltä ja yhteiseltä ystävältämme, joka on tutustunut häneen paremmin viime kuukausien aikana. Jatketaanpa hänen tarinaansa tuosta lapsuuden idyllistä eteenpäin.

Tuli vuosi jolloin talebanit saapuivat Ismailin kotikylään ja tilanne kävi tukalaksi. Ismailin setä pääsi hengestään ja Ismail pakeni vanhempiensa ja sisarustensa kanssa Iraniin monen muun afganistanilaisen tavoin. He asuivat siellä paperittomina. Muutaman vuoden kuluttua eräs järjestö kidnappasi Ismailin ja pakotti taistelemaan joukoissaan Syyriassa.

Alkoi aika, jota Ismail kuvaa helvetilliseksi. Hän näki kidutusta ja tappoja ja oli itsekin varsin julman kohtelun alaisena – hänhän oli niitä jotka oli pakotettu mukaan. Syyriassa kului puoli vuotta, mutta lopulta hänen onnistui paeta. Alkoi vaikea matka, josta piti selvitä poliisia paeten ja salakuljettajille rahat etsien. Matka päättyi lopulta lokakuussa 2015 Suomeen, turvapaikanhakijana.

Viime heinäkuussa 2016 Ismail sai ensimmäisen kielteisen turvapaikkapäätöksen. Astuttuaan poliisiasemalta ulos, hän yritti itsemurhaa liikenteen keskellä, mutta ei onnistunut siinä. Hän palasi vastaanottokeskukseen, jossa kertoi ahdistuksestaan. Hoitaja antoi unilääkettä ja sanoi, koitapa nukkua niin helpottaa. Hän otti yliannostuksen, mutta vartija löysi hänet ja toimitti sairaalaan. Tämän jälkeen Ismail koitti taas saada elämästä kiinni ja löysi työn rakennusapulaisena.

Alkusyksystä Ismailin alaikäisen pikkuveli tuli myös kidnapatuksi. Mutta bussista, joka kuljetti poikia sotakoulutusleirille, puhkesi matkalla rengas ja veljen onnistui paeta ja palata perheensä luokse.

Ismail pystyi pitkään kontaktoimaan Iranissa asuvaa perhettään silloin tällöin. Hän yritti aluksi salata perheeltään kielteisen turvapaikkapäätöksen, mutta marraskuussa hänen isänsä pakotti hänet kertomaan totuuden. Isä eli siinä toivossa, että perhe voisi seurata perässä Suomeen. Kun Ismail paljasti kielteisen päätöksen, puhelimen toisessa päässä seurasi hiljaisuus ja taustalta kuului huutoa. Isä sai sillä hetkellä sydänkohtauksen, johon hän kuoli parin päivän kuluttua.

Joulukuun puolivälin jälkeen Ismail ei ole enää tavoittanut perhettään. Tämän vuoden alussa hän sai yhden ystävänsä käymään heidän kodissaan, Iranissa. Koti oli tyhjä ja lukittu ja ovessa oli lappu, jossa oli Ismailin kidnapanneen järjestön leima. Ismail pelkää, että järjestö onnistui selvittämään hänen ja karanneen pikkuveljen yhteyden perheeseen ja tämä on syynä tapahtumiin.

Tieto perheen katoamisesta sai Ismailin pois tolaltaan ja hän yritti useita itsemurhia, joista suomalainen ystävämme pelasti hänet ja toimitti lopulta mielisairaanhoitoon. Neljän päivän hoito ja lääkkeet auttoivat häntä pääsemään itsetuhoisuuden yli. Hänellä todettiin vaikea posttraumaattinen stressi, vaikea masennus, vakavat painajaiset ja vakava hoidon tarve, mutta turvapaikanhakijana hän ei ole oikeutettu kyseiseen hoitoon.

Ismail toivoo epätoivoisesti, että hänen perheensä on vain vangittu eikä tapettu ja että hän vielä kuulisi heistä. Nyt Ismail ei saa enää yhteyttä kehenkään ystäviinsäkään. He kokevat saattavansa itsensä vaaraan, jos ottavat vastaan puheluja Ismaililta. Sama järjestö voi tavoittaa silloin heidätkin.

Niin, mitä se tarkoittaakaan, jos Ismail palautetaan Afganistaniin? Järjestö, joka hänet kidnappasi, toimii Ismailin mukaan vahvasti verkostoituneena myös Afganistanissa ja hän pitää erittäin todennäköistä, että järjestön vakoojat löytävät hänet, jos hän palaa maahan. Hän on ollut heidän keskellään, saanut heistä vaarallisen paljon tietoja – ja on karannut. Ystävällinen vastaanotto? Vai kenties kidutus ja kuolema? Voiko ensimmäistä pitää edes vaihtoehtoina?

Pari viikkoa sitten Ismail sai kielteisen oleskelulupapäätöksen hallinto-oikeudesta. Miksi hän on saanut kielteiset päätökset tähän asti? Miksi hänen tilannettaan ei katsota vaaralliseksi? Vaarallisuuden toteamiseksi tarvittaisiin dokumentteja kuten valokuvia. Toki meillä voidaan pelätä, että kuka vain voi sepittää vaaralliset tarinansa. Mutta kuinka monen Ismailin kaltaisen on realistista ottaa ja tuoda valokuvat mukanaan? Nyt auttaisi sekin, jos joku lähettäisi valokuvan Iranista perheen kodin ovessa olevasta lapusta. Mutta siellä ei ole enää ketään, johon Ismail voisi ottaa yhteyttä! Erityisesti viranomaiset tarvitsisivat lisätietoa kidnapanneesta järjestöstä. On harmillista, ettei siitä tunnu löytyvän Suomessa tarpeeksi tietoa tilanteen vakavuuden toteamiseksi! (Lisäys 1.3. : Maahanmuuttoviraston julkisissa tiedostoissa todetaan kyseisen järjestön toimivan Afganistanissa. Ruotsin ajankohtaisin tietokanta ei pidä tätä kuitenkaan uhkana Afganistaniin palautettaville, joita on viety Iranista Syyriaan taistelemaan. Tämä ei kuitenkaa poissulje uhan mahdollisuutta yksittäistapauksissa.)

Jos kolmas kielteinen päätös tulee, poliisimme voi hakea Ismailin milloin vain ja viedä hänet Afganistaniin.

Ihmettelen, kuinka Ismail on pystynyt kokoamaan itsensä kerta toisensa jälkeen, saamaan elämänhalusta kiinni ja pitämään hermonsa kasassa. Mutta palautusta Afganistaniin hän ei tule omien sanojensa mukaan kestämään.

Ismail kertoo tavanneensa viime päivien mielenosoituksissa afganistanilaisia, jotka ovat saaneet nuo kolme kielteistä päätöstä ja ovat heti sen jälkeen paenneet asumaan kadulle, jotta poliisi ei tulisi heitä hakemaan ja pakkopalauttamaan. Moni heistä ei ole tiennyt paperittomien asuntoloista vaan on tosiaan asunut kaduilla. Tämä joukko kasvaa keskellämme. Tähän tietoon yhdistyy ikävällä tavalla raportit vastaanottokeskusten itsetuhoisuudesta. Ruotsin raporteissassa mainitaan erityisesti yksin maahantulleiden afgaanipoikien itsemurhat. HS 20.2.2017.

Keskellä helsinkiläistä sunnuntai-iltapäivää toivotan toisille hyvää uutta viikkoa tulevien ylioppilaskirjoitusten parissa tai jaksamista lapsiperheen arjessa ja sitten tälle yhdelle hyvää jatkoa, toivottavasti vielä nähdään – mihin voisin jatkaa, että jos emme näe, olet sitten palautettu Afganistaniin ja todennäköisesti tapettu siitä viikkojen sisään! Niin että hyvää sunnuntaipäivän jatkoa vaan!

Turvapaikanhakijoiden taustat ovat monenlaiset, enkä väitä, että kaikille heille pitäisi myöntää oleskelulupa. En väitä, että politiikkaan ja Migrin toimintaan olisi yksiselitteisiä ja helppoja ratkaisuja. Mutta silti, Ismailin ja hänen edustamansa joukon kohdalla, miten minusta tuntuu kuin olisin nyt niiden valtioiden sisällä, jotka toisen maailmasodan aikana kieltäytyivät ottamasta vastaan juutalaisia pakolaisia – silloin kun heitä olisi vielä voitu pelastaa!

Kuulen Ismailin sanovan ”Rakastan maatani, rakastan kylääni, rakastan perhettäni. Kuinka haluaisinkaan palata kotimaahani, jos se ei tarkoittaisi varmaa kuolemaa. ”

Mitä uutisissa kerrotaankaan:

  • Maahanmuuttovirasto luokitteli Irakin, Afganistanin ja Somalian
    turvallisiksi maiksi viime toukokuussa. Yle 18.5.2016.
  • Migrin virkamies: uusi linjaus ei perustunut lähtömaiden tilanteisiin
    tai raportteihimme. On poliittista painetta tehdä kielteisiä
    turvapaikkapäätöksiä. Lisäksi päätöksiä joudutaan tekemään liian
    kiireellä eikä hakemuksiin ehditä paneutua. HS 4.9.2016.
  • Juha Sipilä kiistää hallituksen painostaneen kielteisiin
    turvapaikkapäätöksiin. HS 4.9.2016.
  • Turvapaikanhakijoiden itsetuhoisuus huolestuttaa viranomaisia. Ruotsin raporteissa mainitaan erityisesti yksin maahantulleiden afgaanipoikien itsemurhat. HS 20.2.2017.
  • Useat suomalaiset tiedemaailman vaikuttajat vetoavat pakolaispolitiikan muuttamiseksi. Erityisesti Irak, Afganistan ja Somalia mainittu. Image 27.2.2017.

Jälkikirjoitus:

Ismail on saanut pienen toivon oleskeluluvan saamiseksi työpaikan johdosta. Tapaamisemme jälkeen Ismailin työnantaja on antanut hänelle vakinaisen työsuhteen työssään rakennussiivoojana, turvapaikanhakijan statuksella. Sen pohjalta hän voi hakea työlupaa eli oleskelulupaa työnteon perusteella.

Työlupaa varten tarvitaan työpaikan lisäksi kuitenkin myös passi, jota Ismaililla ei ole ollut koko elämänsä aikana. (Hän ei saanut lapsuudessaan edes syntymätodistusta, koska sen hankkiminen olisi ollut liian vaikeaa ja kallista hänen perheelleen.) Suomessa ei ole Afganistanin suurlähetystöä ja turvapaikanhakijana hän ei voi mennä Ruotsin tai Norjan lähetystöihin sitä anomaan. Ja itse asiassa, jos hän olisi yhteydessä kotimaansa viranomaisiin ja saisi passin, häntä ei enää katsottaisi turvapaikanhakijaksi. Yhteys kotimaan viranomaisiin tekee nimittäin tyhjäksi sen, että hakija olisi enää oikeutettu hakemaan kansainvälistä suojelua, siis turvapaikkaa. Aikamoinen noidankehä.

Vielä on yksi mahdollisuus: hän voi saada muukalaispassin yksittäisen viranhaltijan harkinnalla. (Migrin työntekijät ovat kyllä toistuvasti sanoneet Ismailille, etteivät myönnä muukalaispassia työlupaa varten, mutta lakimies kertoi laissamme sanottavan, että yksittäinen virkailija voi myöntää muukalaispassin tapauskohtaisella harkinnalla, jos muita tapoja passin hankkimiseen ei ole.) Harkintaa varten pitää mennä tapaamiseen, johon Helsingissä ei ole aikoja ennen toukokuuta. Passin käsittely kestää noin viisi kuukautta ja viimeinen ja kohtalokas oleskelulupapäätös tulee siis nyt 1,5-7,5 kuukauden sisään, joten aikaa ei ole paljoa! Onneksi Rovaniemeltä löytyi vastaanottoaikoja aikaisemmin kuin Helsingistä. Ja onneksi Ismaililla on tuo suomalainen tuttu, joka on auttanut häntä selvittämään kaiken tämän monimutkaisen ja hankkinut matkaliput Rovaniemelle!!!

Ehkä ehkä valituslupa hyväksytään ja Ismailin tapaus menee vielä kerran harkintaan. Ehkä ehkä muukalaispassi ja sen jälkeen työlupa ehdittäisiin käsitellä vielä ennen viimeistä päätöstä ja ehkä ehkä se vaikuttaisi myönteisesti oleskelulupaan. Hilkulle menee.