Tags

,

Olen taas törmännyt puheisiin kosketuksen merkityksestä. Psykiatri Jari Sinkkonen peräänkuuluttaa, kuinka tärkeää runsas kosketus on lapsen itsetunnon kehitykselle. Moni tietää miten kipeää tekee kosketuksen puute, myös aikuisiällä. Kerronpa yhden oman tarinani tähän keskusteluun mukaan.

Parikymppisenä musiikinopiskelijana vietin muutaman kuukauden Nepalissa, itse järjestetysti ikään kuin vaihto-opinnoissa. Tutustuin siellä paikalliseen perheeseen, jonka luona asuin. Kokemus oli tuohon aikaan minulle merkittävä ja suuri. Olin ensi kertaa yksin niin pitkällä matkalla ja ensi kertaa Euroopan ulkopuolella. Tästä matkasta riitti ammennettavaa vielä pitkäksi aikaa ja rakastin kaikkea sitä niin kovin erilasta,  jonka keskellä sain asua! Suuri eksotiikkakokemus meni välillä kuitenkin lähes vastaanottokykyni yli ja koin myös vahvaa yksinäisyttä. Kun loppusyksystä, ilmojen jo viilennyttyä, huomasin yksi yö pahoinvoivani ja etsin pimeässä asunnossa yksin paikkaa missä antaa ylen, yksinäisyyden kokemus oli huipussaan. Löysin avukseni keittiön nurkan, jossa oli lattiasta kattoon pala seinää pois jätevesien pihalleheittoa varten. Seisoessani jalat tutisten ja yön ääniä kuunnellen tuolla avonaisella ”parvekkeella”, oli itsesääli valtaamassa minut. Mutta yhtäkkiä minut ympäröikin muisto lämpimästä halauksesta niin konkreettisen tuntuisesti, että en osannut edes tuntea enää olevani yksin. Se oli niin yllättävä ja samalla helpottava kokemus, että muistan sen yhä hyvin, nyt jo toiset parikymmentä vuotta myöhemmin.

Läpi lapsuuteni äitini piti minua hartioista kiinni aina kun voin pahoin ja seisoin pää pöntössä. En enää muista mitä ajattelin siitä silloin lapsena. Enkä varmaan osannut siitä ainakaan erikseen kiittää. Mutta kylläpä muistijälki äitini tuesta olikin vahva tuossa hetkessä, kun tilanne toistui yksinäisyydessä. Vaikka kukaan ei ollut läsnä, usein toistunut kosketuksen muisto oli yhä lähes konkreettisesti tuntuva.  Ja lämmitti ihanasti!

Olen nyt itse äiti. Esikoisemme käy kohti kolmatta vuotta ja toinen tulokas potkii mahassani. Epätäydellisyyden keskellä olen joutunut hyväksymään monia kompromisseja ihanteistani ja toiveistani. Jouduin lopettamaan imetyksen paljon ennen kuin olisin halunnut ja töihin palasin myös toivottua pikemmin. Kaikkea sitä kosketusta ja läsnäoloa en ole pystynyt antamaan mitä olisin halunnut ja mihin olen uskonut. Äitinä luen nyt usein tekstejä ihanteista, joihin vertaamalla oma elämä tuntuu vajaalta, enkä halua tällä tekstillä osallistua”täydellisen” elämän maalailuun – en itselleni enkä toisille. Mutta silloin kun kosketus ja läheisyys on mahdollista, ajattelen mielelläni miten hyviä pitkiä muistijälkiä niistä hetkistä jää!