Sanna Ukkola kirjoittaa Ylen blogissa 5.2.2017 otsikolla ”Miksi lapsille pakkosyötetään ideologiaa”. Hän puhuu luomu- ja vegaaniruuan tuonnista kouluihin ja päiväkoteihin sekä kaikille yhdeksäsluokkalaisille jaettavasta Chimamanda Ngozi Adichien kirjasta ”Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä”. Ukkolan teksti alkaa kysymyksellä: ”Milloin ideologia otti vallan tarhoissa ja kouluissa? Nyt pakkoruotsin tilalle tulee pakkoporkkana ja pakkofeminismi.”

Itse kysyisin, milloin kouluissa ja päiväkodeissa ei ole ollut kaikkia koskevia opetus- ja toimintasuunnitelmia? ”Pakkoporkkana” – onko kaikki kaikille yhteinen heti negatiivisesti ”pakkoa”? Kouluruokailuun ei tulla saamaan monen ruokalajin menuta lasten valittavaksi. Eikä oppimateriaaleihin. Ja ennen kaikkea: milloin lasten koulutus on ollut ismeistä vapaata? Ovatko ismit uusi ilmiö? Eivätkö arvoja lanseeraavat ja keskustelua herättävät  kirjat ole aikaisemmin kuuluneet opetussuunnitelmiin?

Ukkolan teksti provosoi minua ajattelemaan laajemminkin suhdetta ideologioiden jakamiseen lapsille. Tavattoman helposti käy niin, että ideologia ja ismi, joka sopii minulle, on mielestäni sellaista hyvää, jota kannatan jaettavaksi ja opetettavaksi myös lapsille. Mutta kun joku aate on mielestäni huono, vastustan sen välittämistä lapsille. Mikäs siinä, niinhän me haluamme varmasti kaikki: antaa lapsille parasta. Mutta tavattoman usein tuon ”pahan” – tai jos ei ihan pahan mutta vähintään turhan – poisjättäminen lastenkasvatuksesta perustellaan sillä, että kasvatuksen pitäisi olla neutraalia ja arvovapaata. Mutta entä jos täysin neutraalia maaperää ei löydykään? Olisiko parempi puhua siitä mitkä ismit ovat kenenkin mielestä hyviä ja huonoja ja miksi? Tai voiko niitä kenties opettaa jonkun ihmisen ja yhteiskunnan ismeinä? Huonoistakin voi olla syytä puhua.

Ukkola perustelee uudet ruokasisällöt perusteettomiksi ja feminismikirjan huonoksi. Ne ovat hyviä argumentteja – jos niihin sattuu uskomaan. Jos uusi ruoka tai luettava kirja on huono, sitä kannattaa kritisoida siksi, että pitää sitä huonona.

Itse otan kylläkin ilomielin vastaan tiedon luomun lisäämisestä kouluruuassa, koska pidän niitä Ukkolan mielestä vaatimattomia terveystodisteitakin merkittävinä. Omana kouluaikanani jokaisella aterialla tarjottiin lihaa. Jos suunta on nyt kasvisten lisäämiseen, se on perusteltua ihan jo ympäristöllisistä seikoista johtuen ja mielestäni samalla hyvää ruokakasvatusta. Siihen ei tarvita mielestäni harvojen ideologiaa. Omasta näkövinkkelistäni lihan jatkaminen entisen mallin mukaan vaatisi  asenteellisempia perusteluja.

En ole lukenut Adichien kirjaa feminismistä, mutta jos Ukkolan referoinnit pitävät paikkansa, hän on oikeassa siinä, etteivät kirjan väitteet kuvaa suomalaista kulttuuria. Mutta tarvitseeko kirjaa esitellä ajatuksella, että sen sisältämä maailma kuvaa koko maailmaa ja sen näkökulma on koko totuus? Entä jos kirja avaa nigerialaista ja yhdysvaltalaista kulttuuria ja jos sillä herätetään keskustelua siitä missä määrin samanlaisia käsityksiä naisista ja miehistä on ollut ja yhä on eri kulttuureissa? Ja millaisia erilaisia käsityksiä naiseudesta ja miehisyydestä meidän yhteiskunnassamme tulee vastaan? Kirjan käsittelytapaan vaikuttaa toki opettajien asenne ja opetustyyli! Itse pidän hyvänä, että mies- ja naiskäsityksistä puhutaan ja naisten asemaa tehdään näkyväksi.

Koska en ole lukenut itse kirjaa, en voi ottaa kantaa siihen, pidänkö sen sisältöä rakentavana vai en. Huomioni kiinnittyi kuitenkin enemmän itse ajatukseen ideologian levittämisestä. Se, että koulujen opetussisöllöissä käsitellään ideologisia asioita on mielestäni vain hyvä asia. Mieluiten vielä niin, että avataan näiden käsitysten taustoja: Millainen historia on tuonut ihmiset ajattelemaan näin, millainen maailmankatsomus näiden ajatusten taustalla on ja mihin perustan oman käsitykseni.

Ukkola mainitsee opetushallituksen viime lokakuussa lanseeraaman ajatuksen siitä, ettei kouluissa pitäisi puhua enää tytöistä ja pojista vaan antaa tilaa monenlaiselle sukupuolisuudelle. Tämä linjaus on hänen mielestään ristiriidassa Adichien kirjan kanssa, joka jakaa ihmiset miehiin ja naisiin. Ja ristiriita on peruste sille, ettei kirjaa tulisi jakaa. Hups, tuleeko mieleen, että myös uusi sukupuolikäsitys on yksi ismi lisää joukkoomme? Käsitys siitä, että sukupuolisuus on kirjava spektri, liittyy ajattelutapaan, jota ei tarvitse kaivella kovinkaan syvälle päätyäkseen postmoderniin maailmaankuvaan. Vanhempi tapa jakaa ihmiset kahteen sukupuoleen on myös maailmankuvaan pohjautuva – toisenlaiseen maailmankuvaan kuin monisukupuolisuus. Molemmat sukupuolikäsitykset ovat uskonvaraisia aatteita omalla tavallaan. Ukkola tuntuu ottavan nyt vapaasti ja kyseenalaistamatta tämän opetushallituksen lanseeraaman uuden ismin ja perustelee sillä toisen ismin (feminismin) poisjättämistä opetuksen sisällöstä. Ismivapaata? Ei lainkaan. Näin hän antaa omaksi omaksumansa ismin ohjata ja rajoittaa sitä mitä lapsille tulisi opettaa.

Koulutus – samoin kun muu yhteiskunnassa käyty keskustelu – on täynnä ismejä, joista kaikkia ei tunnisteta. Kuinka tärkeää onkaan tunnistaa omat isminsä ja aatteensa, jotta voi tuoda kantansa esiin niistä käsin!

Voimme käydä keskustelua siitä, millaista esimerkkiä annamme lapsille kouluissa ja päiväkodeissa  ja millaisia aatteita esittelemme ja mistä näkökulmasta. Mutta jos joku halutaan torjua, on mielestäni rehellistä puhua siitä, miksi kyseinen tapa tai aate on mielestämme niin paha, ettei sitä saa tuoda esiin (edes jonkun kulttuurin ominaisuutena). Kun perusteluna käytetään sitä, että lapset pitäisi kasvattaa arvo-, usko- ja ismineutraalisti, ollaan todennäköisesti vain sokeita niille arvoille, uskoille ja ismeille, joita itse käytännössä puolustetaan ja ajetaan eteenpäin.