”RAKKAAT KULLAT! Tulin sairaalasta! Kävin hyvästelemässä teidän rauhallisesti pois nukkuneen Isänne. Tuli kuitenkin yllätyksenä hoitajillekin.”

Kiljaisen samalla, kun tuijotan epäuskoisena äidiltä klo 3:33 saapunutta viestiä! Ei, ei tämän näin pitänyt mennä! Juurihan eilen lääkäri totesi, että isä on toipumassa hyvään suuntaan. Ei, ei tämä ole mahdollista!

Tulee tarve selittää perheelleni miksi kiljuin ja heti perään kadun. Lapset ovat juuri lähdössä kouluun ja päiväkotiin. Tällainen uutinen olisi ollut parempi kertoa rauhassa illalla. Kummallisessa tilassa lähden viemään kuopusta päiväkotiin. Kun suljen päiväkodin ovet, olemme jo aloittaneet äidin ja siskojeni kanssa yhteisen videopuhelun – tapaamisen, joita meillä on viikon ajan ollut päivittäin. Mutta nyt häkeltyneen uutisen kanssa.

Päivällä teen mekaanisia töitä, vaikkei olisi pakko. Keskittyminen tietokoneen naputteluun auttaa kuitenkin siinä, ettei isoa uutista tarvitse ottaa niin isoissa paloissa vastaan. Välillä pysähdyn ajattelemaan ja mieheni kuuntelee myötätuntoisesti. Kun ilta saapuu, tuntuu epätodelliselta, että on yhä sama 19.1.2022 – päivämäärä joku tulee jäämään hautakiveen. Onko todella yhä se sama vuorokausi, jolloin isä lähti luotamme?

Seuraavana päivänä me kaikki tyttäret olemme matkustaneet äidin luokse Joensuuhun. Kun astun kodin kuistille, melkein tunnen isän karhun halauksen ja näen iloiset silmät. Miten voisin olla näkemättä! Ainahan ne tulevat tässä vastaan. Kun nousen rappuja yläkertaan, odotan isän makaavan puusohvalla vasen käsi pään alla, kirja oikeassa kädessä. Ja siinähän hän laskee kirjan alas ja vastaa sanoihini. Keittiössä meitä tarvitaan neljä naista täyttämään isän puuttuvaa paikkaa.

Askel työhuoneelle on raju. Rakas kaunis paikka. Taivaaseen ulottuvat kirjahyllyt, vanhat kamerat niiden lomassa, näyttelykuvia seinillä – ylhäällä valokuva romanitytön intensiivisestä katseesta ja silmistä, joissa kuvaaja heijastuu. Työpöytä, jonka ympärillä on liikuttava kokoelma perheenjäsenten kuvia ja piirroksia, maalauksia, grafiikkaa – kaikkea mitä olemme isälle antaneet. Nuo kaksi mustaa lepakkotuolia, joissa olen isän kanssa istunut savuntuoksuiset whiskylasit kädessä jutellen. Niin mistähän juttelimmekaan. Sitä en muista mutta tunnelman muistan. Ne tuolit näyttävät nyt järkyttävän tyhjiltä.

Kuolema. Niin luonnoton! Niin väärä! Vaikea sanoa sanaa edes ääneen. Tuntuu kuin toisin kuoleman isän luokse puhumalla siitä.

Vietämme seuraavat kolme tärkeää päivää yhdessä. Puhumme paljon ja naurammekin. Itku nousee pintaan vetäytyessämme erillemme. Puramme viimeisiä päiviä ja niihin liittyvää kipua, taudin tarttumista ja kahta viikkoa sairaalassa. Kuinka isän vointi kulkikaan kuin vuoristoradalla ylös ja alas. Olisiko mitään voinut tehdä toisin. Ei olisi. Ja kyllä isän elämä alkoi jo olla loppumetreillä.

Emme päässeet isän vierelle aivan lopussa, sillä koronaosastolle ei saanut mennä ennen kuin on saattohoitotilanne. Ja sellaiseksi ei tilannetta osattu arvioida. Isä lähti pois yksin. Ensin se tuntuu pahalta. Julmalta. Mutta puhuessamme ajatuksemme alkavat kääntyä. Ehkä se oli isän tapa lähteä. Hän, joka viihtyi niin paljon yksin, eikä kestänyt muutenkaan suuria tunteita, olisiko hän halunnut viimeisinä hetkinään vierelleen montaa läheistä suurine tunteineen? Hän tiesi varmasti olevansa rakastettu. Hän tiesi, että olimme ajatuksin mukana. Äiti toi osaston ovelle hedelmiä, valokuvia, kirjeitä. Ja isä ja äiti puhuivat puhelimessa päivittäin – joskin koko ajan lyhyemmin isän yskän tähden. Meidän terveisemme menivät äidin kautta. Isä halusi säästää voimansa ja puhelimensa kapasiteetin vain yhteyteen äidin kanssa, mutta kysyi aina onko meistä kuulunut. Ja olihan meistä. Olimme taas olleet videotapaamisessa koko porukalla.

Pikku hiljaa tulen kiitolliseksi niistä kahdesta viikosta, jotka valmistivat tähän. Sairaalaviikkojen aikana rukoilin paljon. Huusin silloin suurimmat huutoni Jumalan puoleen. Ja sain rinnalleni ison joukon ihmisiä omilla tahoillaan rukoilemaan. Saimme joukolla saattaa häntä!

Hiljaisina hetkinä lumisessa Joensuussa ajatus siitä, miten aika kuluu vääjäämättä eteenpäin, kaivertuu yhä syvemmälle mieleeni. Jossain vaiheessa sukupolvet vaihtuvat. Viimeinen henkäys tulee – ja aika jatkaa kulkuaan eteenpäin. Nyt aika on sykähtänyt isosti eteenpäin. Elän aikaa isän kuoleman jälkeen.

Äiti, siskot ja minä. Kolmen päivän aikana nostamme monta maljaa isälle ja puhumme hänen koko elämästään. Vaikeasta alusta, pitkästä urasta, perheistä. Viimeisestä kymmenestä vuodesta syövän jälkeen, jotka olivat kuin lisäaikaa hänelle ja samalla meille. Puhumme kaikesta kauniista. Siitä kuinka pitkän elämän isä sai elää. Pitkän ja täyden. Vähän puhumme myös kipukohdista. Niistäkin, joita oli välillämme. Mutta aika varovasti. Kuin isän henki olisi vielä läsnä kuuntelemassa.

Vietämme yhdessä äidin ensimmäisen lauantain leskenä. Lauantait olivat isälle ja äidille tärkeitä. Niihin kuului viimeisinä vuosina aina sauna ja illallinen paistetun lohen ja valkoviinin kanssa. Lämmitämme nyt oikein pihasaunan ja vastomme oikeilla vastoilla. Illallisen jälkeen pidämme muistohetken sytyttäen kynttilän isän kuvan viereen. Kokoonnumme kuin saattovuoteen äärelle ja puhumme isälle. Taidamme puhua enemmän kuin oikean saattovuoteen äärellä olisimme puhuneet!

Millaisen elämän isä eli? Millainen oli isä? Haluan saada siitä kiinni! Hei isä, haluan saada sinusta vielä kiinni!

Haluan niin nähdä, isä, koko elämäsi: lapsuutesi, sen synkät varjot, jotka tekivät sinusta ”päähän potkittujen” puolustajan; urheilussa menestymisen, mikä toi itsetuntoa; seikkailusi poliisina ja kuinka kasvoit rikoskuulustelijaksi, joka leppoisasti tarjosi asiakkaille sikarit ja sai heidät puhumaan. Haluan nähdä uudelleen, kuinka löysit valokuvan ja kaipaan nähdä, kuinka paljon muutakin sinussa oli kuin tuo pitkä taiteilijan ura. Kuinka haluankaan saada sinusta vielä otteen!

Isä. Miten jäähyväiset jätetään?

Etukäteen emme tästä hetkestä puhuneet. Et halunnut puhua kuolemasta. Paitsi muutoin kuin vitsailemalla. Olihan sinulla ”toinen jalka haudassa” puheissasi jo parikymmentä vuotta sitten. Millaista mahtoi olla sairaalassa, jolloin kuolema tuli vastaasi joka toinen päivä! Ja millaista oli lopulta kohdata kuolema?

Pari päivää ennen kuolemaasi oli aamu, jolloin en jaksanut enää rukoilla. Mutta kaipasin Jumalan lähelle. Menin pimeään metsään ja lauloin hänen suuruudestaan ja kauneudestaan – hänen, jota olin viimeiset päivät niin intensiivisesti rukoillut. Ja sitten näin elämäni kauneimman auringonnousun. Ihmeellisen kaunis valo täytti koko taivaan rannan niin kuin horisonttia leveämpi aurinko olisi ollut nousemassa. Se oli majesteettista ja kaunista. Se oli kuin kuiskaus siitä kuinka suuren ja kauniin Jumalan varassa olimmekaan.

Isä, sinä olet poissa täältä. Mutta minä elän siinä toivossa, että sinä olet yhä ja me vielä tapaamme. Ja alkaa uusi alku, ilman synkkiä varjoja.

Sinä elit edeltä, menit rajan yli edeltä – ja perässä tullaan! Kuka tietää kuinka pian!!

*

Tiistai-ilta 18.1. klo 23. Äiti toivottaa ajatuksissaan miehelleen sairaalaan jaksamista ja voimia. Yhtäkkiä ajatus muuttuu. ”Onkohan tämä itsekästä, kun sanon Mikolle koko ajan vaan jaksa, jaksa. Huomenna ihan kysyn tätä tytöiltäkin.” Rauhallinen tunne valtaa äidin mielen ja hän kuiskaa miehelleen hiljaa: ”Ei tarvitse jaksaa. Saat mennä.”
Kolme tuntia myöhemmin hän silittää sairaalan sängyn vierellä poisnukkuneen miehensä poskea. Isä näyttää kauniilta ja onnelliselta.

Mikko Savolainen 1933-2022